Vanhojen blogitekstien kauneus

Olen aloittanut erinäisiä blogivirityksiä vuodesta 2007 alkaen. Niistä mikään ei ole tätä blogia lukuunottamatta enää nähtävillä internetissä, mutta suurimmasta osasta olen onneksi säästänyt tietokannan sekä tiedostojen varmuuskopiot.

Aloin viime sunnuntaina lukemaan vanhoja tekstejä vuosilta 2008-2009 ja se herätti paljon tunteita sekä ajatuksia. Niitä lukiessa tietyllä tavalla ymmärsin miksi olen aikoinaan ottanut nuo tekstit pois verkosta. Tekstit vilisivät nuoruuden intoa, ylenpalttista hehkutusta, kielioppivirheitä ja kaikkea muuta vähän noloa.

Toisaalta noita vanhoja tekstejä lukiessa kirpaisi aika kovaa, kun tajusin, että niitä on kirjoittanut sellainen versio minusta, jota olen salaa kaivannut viime vuodet. Luova, iloinen, sosiaalinen ja elinvoimainen. Sellainen, joka on jaksanut olla innoissaan elämästä ja muista ihmisistä. Viime vuosien versio minusta kun on ollut enimmäkseen kyyninen, alakuloinen, ahdistunut ja sosiaalisuutta karttava.

Nuo tekstit herättivät myös vahvemmin toivon siitä, että en ehkä olekkaan tuomittu olemaan tämä nykyinen varjo siitä, mitä olen joskus ollut. Lukiessa huomasin sen, että nuo nuoruuden tunteet eivät ole oikeasti kadonneet mihinkään. Ne ovat vain päässeet hautautumaan monen murheen ja käsittelemättömäksi jääneen negatiivisen tunteen alle.

Tätä koko prosessia läpi käydessä oli myös jotenkin surullista muistaa, miten me ihmiset usein häpeämme vanhoja tekeleitämme ja sitä versiota meistä, joka vasta hapuilee ja opettelee. Oli sitten kyseessä blogitekstit, valokuvat, piirrustukset, tanssiesitykset, puutyöt tai mitä tahansa. Totuus kuitenkin on, että me kaikki olemme olleet joskus nuoria. Ja meistä jokainen on uuteen asiaan ryhtyessään aina ensimmäisillä askelillaan aloittelija. Miksi sitä pitäisi hävetä tai piilotella?

Entä, jos vanhoihin teksteihin ja muihin luovuuden tuotoksiin oppisikin suhtautumaan kuin Hannu ja Kerttu -tarinassa polulle jätettyihin muruihin, joiden avulla pystyisi eksyessään korjaamaan reittiään? Nuo murut voisivat myös toimia muistutuksena niistä kaikista reiteistä, joita pitkin on jo yrittänyt kulkea, mutta jotka ovat johtaneet umpikujaan.

Ehkä vanhoja tekeleitään ei silloin olisi välttämättä niin pakottava tarve myöskään piilottaa muiden nähtäviltä, kun oma tyyli sattuu vähän muuttumaan. Tai kun elämässä alkaa joku uusi vaihe. Parhaimmillaan vanhat ja uudet tuotokset voisivat yhdessä muodostaa meistä paljon kokonaisemman ja inhimillisemmän kuvan. Sellaisen, jota ei tarvitsisi jatkuvasti yrittää muovata näyttämään täydellisen virheettömältä ja johdonmukaiselta.

Vaikka en tulekkaan enää noita vanhoja blogitekstejäni luultavasti missään julkaisemaan, niin koitan jatkossa muistaa muistaa uusia tekstejäni ja muita tekeleitäni jälkeenpäin arvioidessa, että ne teokset, joka tuntuvat parin vuoden kuluttua lähinnä huonoilta ja noloilta, voi kymmenen vuoden päästä olla kaunista nostalgiaa. Ja vuosikymmenten päästä niistä voi tulla vieläkin arvokkaampia aikakapseleita jälkipolvillemme.

Muistoja meistä sekä kaikista niistä hetkistä, joiden läpi olemme elämässämme kulkeneet.